keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Vaikeneminen on kultaa

Mulla on yli kaksi vuotta täynnä eloa Texasissa, mutta en vieläkään pahemmin perusta small talkista. Sellaisesta pienestä kaupan kassalle juttelusta kyllä joo, mutta se, että jokaisen työkaverin kanssa täytyisi joka päivä jutella hirveästi ja vaihtaa kaikki pinnalliset liibalaaba-kuulumiset on vähän liikaa!

Ensinnäkin amerikkalaisten kanssa on (suomalaisen) ihan hemmetin vaikea saada puheenvuoroa ryhmässä! He eivät pidä taukoja ja puhuvat (tai huutavat) toistensa päälle. Vähän kuin suomalaiset humalassa! Toiseksi en vaan jaksa aina olla supersosiaalinen ja pälättää kaikenlaista jonninjoutavaa. Mun toimistokaveri sen on jo oppinutkin ja tietää etten ole ujo tai antisosiaalinen, vaan en vaan kertakaikkiaan puhu jos mulla ei ole asiaa. Hiljaisuus on ihan ok. Muut työkaverit, joiden kanssa en vietä aikaa yhtä intensiivisesti eivät tunne mua kovin hyvin ja olettavat siten, että olen antisosiaalinen tai ujo (ja kommentoivat siitä tietysti päin naamaa, kuten täällä on tapana grrr!).

Lasi viiniäkään ei tee musta sulavaa smalltalkaajaa:D Kuva Austinin reissulta.
Täältä saa parhaat burritot (ja minähän en tunnetusti ole mikään texmexin tai meksikoilaisen ystävä edes). Ollaan kummallakin Austinin reissulla käyty syömässä Chupacabrassa!

Jotkut työkaverit ovat myös ihan suoraan kertoneet luulleensa mun olevan ylimielinen, koska mua ei "kiinnosta" jutella heille ja tajunneet olleensa väärässä, kun ovat oikeasti tutustuneet muhun. Olin tästä vähän järkyttynyt, koska en missään nimessä ole yrittänyt olla leuhka tai muuta vastaavaa, enkä ymmärtänyt, että joku voisi niin meidän kulttuurien erilaisuuksien vuoksi edes ajatella. Siis vain siksi, että vastaan lyhyesti enkä useinkaan itse lähde aloittamaan sen kummempia keskusteluja muiden kanssa vaikkapa keittiöön yhtä aikaa satuttaessa. Olenkin yrittänyt välillä ihan tietoisesti pyrkiä tästä eroon ja vääntää jutunjuurta vaikka väkisin. Voin kertoa, että vaikeaa on :D Ei vaan tule suomalaiselle luonnollisesti ja puheenaiheita on tosi hankala keksiä! Nykyään sentään osaan jo kysellä päivän kuulumiset menemättä suoraan asiaan jos esim. tarvitsen jotain. Ongelmana on vain se, että tykkään olla nopea ja tehokas ja musta kaikki tällainen jutustelu nimenomaan syö sitä tehokkuutta.

Joskus olen työpäivän päätteeksi henkisesti niin poikki, etten haluaisi enää mennä mihinkään ihmisten ilmoille ettei vaan tarvi puhua enää kellekään :D Ihan hullua! Toisaalta taas suomalaisten kavereiden kanssa jutustelu on jotenkin ihan erilaista, eikä vain kielen vuoksi, vaan myös siksi, että kaikki pinnalliset kuulumistenvaihdot voi yleensä jättää sikseen ja mennä ihan suoraan asiaan ja puhua myös syvällisistä ja negatiivisistakin asioista elämässä. Mun kokemuksen mukaan amerikkalaisten kanssa tähän pisteeseen pääsemiseen menee paljon kauemmin aikaa ja vaikka oltaisiinkin tunnettu jo jonkin aikaa, niin silti ne pinnalliset ja positiiviset (jopa jossain määrin feikit) kuulumiset täytyy käydä aina läpi ensin.

Mielenkiinnolla jään odottamaan millaisia kalifornialaiset ovat ja poikkeavatko he paljon texasilaista mitä tulee small talkiin ja keskustelukulttuuriin.

8 kommenttia:

  1. Urgh, kuulostipa jossain määrin myös espanjalaiselta... "Onko kaikki hyvin... onko sulla ikävää, kun et puhu..." Ai niinku missä välissä...?
    Me naurettiin kerran anopin kanssa, että me ollaan molemmat sellaisia, että puhutaan vaan, jos on asiaa. Turhat pulinat pois.
    Toisaalta kanariot ei usko, kun sanon, että töissä nuoret kysyy multa vähän väliä, että osaanko mä olla hetkeäkään hiljaa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, mäkin oon näille kertonut, että Suomessa lukeudun kyllä ihan sosiaaliseksi ja puheliaaksi ihmiseksi. Monet työkaverit eivät ole koskaan käyneetkään Texasin (saatika USAn) ulkopuolella, eikä ymmärrä kulttuurieroista hölkäsen pöläystä!

      Poista
  2. Mulla on ihan samanlaisia kokemuksia. Miksi ihmeessä pitää puhua, jos ei ole asiaa?! Mä osaan nykyään kysyä sen How are you:n ja sitten ehkä tyyliin onko suunnitelmia vklopuksi/illaksi, mutta siihen se jää. Sellainen tapa, että puhuu koko ajan, muttei oikeastaan sano mitään asiaa, ei onnistu multa. En keksi sanottavaa ja tunnen itseni tyhmäksi, kun vain olen hiljaa. Ja muakin on luultu ujoksi tämän takia.

    Mulla ei ole kokemusta toimistoista tai vastaavista, joten en osaa sanoa, onko kalifornialaiset samanlaisia teksasilaisten kanssa sellaisessa ympäristössä. Mutta muutoin small talk kyllä jyllää ja lähinnä vain positiivisista asioita saa puhua. :D Elämä on niin hemmetin awesome. Toivottavasti sulle selviää tulevaisuudessa, minkälainen on CA:n meininki! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tuntuu, että monia vaivaa se hiljaisuus ihan hirveästi ja sitä pitää sitten täyttää turhanpäiväisellä hölötyksellä.
      Mä tunnen itseni kans välillä jotenkin ihan tyhmäksi urpoksi, kun en vaan keksi mitään jutunjuurta :D Toisaalta eipä hirveä hölötyskään ihmisestä kauhean fiksua kuvaa anna!

      Poista
  3. Veikkaisin, että meininki on aika samanlaista täällä San Diegossakin. Itse olen huomannut vältteleväni usein small talkia ventovieraiden kanssa ihan siksikin, etten jaksa aksentin ihastelua ja pakollista (joskus hyvin pitkääkin) utelua Suomesta tai siitä miten olen tänne päätynyt. Töissä puolestaan joudun small talkaamaan ihan "ammatikseni" esim. vanhempien kanssa ja kaikki työkaveritkin ovat tietty super sosiaalisia ja puheliaita. Välillä kyllä ihmettelen ihan tosissani, miksi ja miten tulin valinneeksi NÄIN sosiaalisen alan, kun joskus ei vain jaksaisi puhua kenellekään. Tunnistan siis hyvin tuo töidenjälkeisen sosiaalisen uupumuksen :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo tuo aksentista ja Suomesta kysely on ärsyttävää, kun sen saman keskustelun on käynyt läpi niin monta kertaa:D Onneksi enää kaupan kassat ei huomaa sitä, mutta heti jos joutuu vähän enemmän juttelemaan (esim.kampaajalla) niin se tulee kyllä jossain vaiheessa esille!
      Heh, hyvä kun muillakin on töidenjälkeistä uupumusta:D Ajattelin että onkohan tuosta noloa kirjoittaa täällä. Eric esim ei yhtään ymmärrä, miten musta voi tuntua siltä, että en jaksa sosialisoida ja mennä ihmisten ilmoille!

      Poista
  4. Tää on niin totta! Viimeksi tänään juttelin työkaverin kanssa siitä, miten small talk vaatii multa edelleen - seitsemän vuoden jälkeenkin - tosi paljon tsemppaamista. Ja koska munkin pitää olla tosi sosiaalinen töissä, monesti pyydän kotiin päästyä että voidaanko olla puoli tuntia vaan ihan hiljaa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaha sulla on onneksi suomalainen mies, joka ymmärtää sun hiljaisuudenkaipuuta. Mun omalle ei aina ihan mee kaaliin :D mutta onneksi sen kanssa jutustelu nyt ei ole niin rankkaa kuin puolituttujen ja tuntemattomien!

      Poista