torstai 25. helmikuuta 2016

TBT - Lublin 2010

Pitkästä aikaa Throwback Thursdayta!

Olin tosiaan vuonna 2010 vaihdossa Varsovassa, Puolassa kevätlukukauden ja rakastuin tuohon maahan ja silloin myös ajatus ulkomaille muutosta opintojen jälkeen sai alkunsa.

Teimme kavereiden kanssa pari reissua Puolan sisällä ja lisäksi matkustin bussilla Berliiniin ja Lviviin (Ukrainaan) viikonloppureissulle. Nyt jälkeenpäin harmittaa ettei noita reissuja tullut tehtyä enemmän Puolassa asumisen aikana. Sijainti keskellä Eurooppaa olisi ollut täydellinen siihen. Olin tuolloin kuitenkin vielä aika arka ja kokematon (omatoimi)matkaaja. Sen sijaan Varsova tuli hyvinkin tutuksi ja siellä tulikin tutkittua sitten lähes joka kolkka:)

Yksi näistä tekemistämme pikkureissuista Puolan sisällä kohdistui kaupunkiin nimeltä Lublin. Lähdimme sinne amerikkalaisen opiskelukaverini Timin kanssa junalla päiväksi ja tutkiskelimme pientä kaupunkia jalan nauttien ihanasta kevätsäästä...kunnes minut ryöstettiin! Tai itseasiassa en ole edes varma ryöstettiinkö mut vai olinko onnistunut tiputtamaan pienen kukkaroni itse. Olimme pyörimässä paikallisilla markkinoilla, jossa oli hyvin ruuhkaista ja ostaessani purkkaa jostain pikkukojusta en yhtäkkiä löytänytkään kukkaroani mistään! Yritimme hetken etsiä sitä mutta tuloksetta! Ei auttanut muu kuin soittaa Nordeaan ja sulkea Visa Electron ja lainata Timiltä rahat paluulippuun Varsovaan. Koko loppuvaihdon käytinkin sitten luottokorttia. Onneksi olin sellaisen hankkinut ennen vaihtoa ja ollut sentään sen verran fiksu, etten kantanut sitäkin kukkarossani kaikkien muiden korttien kanssa.

Noin viikko Lublinin reissun jälkeen sain sähköpostin yliopistoltani, että mulle oli saapunut sinne kirje. Joku ystävällinen ihminen oli löytänyt kukkaroni ja osannut lähettää sen sisällä olleen Varsovan yliopiston opiskelijakortin perusteella yliopistolle! Kukkarosta oli tietysti hävinnyt kaikki käteinen (sitä ei muistaakseni ollut onneksi kovin paljon), mutta kaikki kortit olivat tallella!

Musta tuntuu vieläkin uskomattomalta, että joku vaivautui lähettämään kukkaron takaisin! Kaikkialta taitaa löytyä luotettavia ihmisiä :)





Mulla on viime aikoina ollut kauhea ikävä Varsovaan ja olenkin haaveillut sinne takaisin matkustamisesta. Harmi kun täältä Eurooppaan lentäminen on niin kallista! Joku päivä vielä toteutan tämän ja teen vaikka pienen kiertomatkan Puolassa. Siellä on muuten ihan uskomattoman halpaa matkata busseilla ja junilla ja hotellitkin taitavat olla ihan Euroopan halvimpia!

maanantai 22. helmikuuta 2016

Ihana viikonloppu Floridassa

Palasin eilen Floridasta ja ai että meillä oli kiva viikonloppu! Olisin mielelläni jäänyt vielä edes yhdeksi päiväksi! Oli ihanaa viettää aikaa tyttöjen (ja Mattin) kanssa, nauttia rennosta oleskelusta ja tietysti nähdä itselle uusia paikkoja!

Matt laittoi meille tytöille aamupalaa:) Oli muuten hyvää!
Ikan ja Mattin pihasta oli ihan kivat näkymät
Eikä itse kämpässä uima-altaineenkaan mitään vikaa ollut
Frankie ei uskaltanut tulla laiturille!
"Asuimme" Fort Lauderdalessa, mutta Miamissakin tuli käytyä, se kun sijaitsee sopivasti siinä vajaan tunnin ajomatkan päässä (ilman ruuhkaa!). Perjantain vietimmekin Miamin South Beachilla, sekä kävimme Little Havanassa syömässä kuubalaista ruokaa.

South Beachilla kävelimme pitkin kaunista rantaa ja rantakatua. Rantakatu oli täynnä ravintoloita ja kuppiloita, joiden sisäänheittäjät yrittivät houkutella meitä pysähtymään kukin omaan raflaansa. Vähän järkyttyneenä katselin annosten ja drinkkien hintoja, joita mainostettiin kylteissä ravintoiden sisäänkäynnillä! En missään, edes Losissa, ole törmännyt tuollaisiin ryöstöhintoihin tässä maassa! Siis tuollaisissa tusinaravintoloissa. Pakkohan sitä silti oli pysähtyä yhteen kuppilaan nauttimaan drinkit, kun kerran oltiin Miamissa. Onneksi oli happy hour. Se voi kyllä olla, että se on aina:D






Tällaiset drinkit (Mimosat) maksoivat $25 kipale, mutta koska oli happy hour niin saimme kaksi yhden hinnalla. Juotiin kaksi Mimosaa neljään pekkaan ja sekin oli melkein liikaa noin aamupäivällä:D
Tällainenkin tuli vastaan :D
Lounaalle sen sijaan lähdimme suosiolla ryöstöhintojen ulkopuolelle Little Havanaan, eli paikalliseen kuubalaiskaupunginosaan. Oli muuten hyvää tuo kuubalainen ruoka! En ollut ennen sellaista syönyt. Ruuan jälkeen käppäilimme hetken vielä kaduilla ennen Ft. Lauderdaleen paluuta. Paluumatka iltapäivän ruuhkissa ei sujunutkaan ihan yhtä joutuisasti kuin aamuinen menomatka. Onneksi oli hyvää seuraa:)


Kuubalainen minikahvi

Illalla kävimme vielä tyttöjen kanssa Ft. Lauderdalen keskustassa illallisella ja takaisin kämpille taisimme palata jo joskus kymmeneltä kuin mummot konsanaan!:) Onneksi olimme kaikki yhtä mieltä, eikä kenenkään menojalkaa vipattanut. Kotisohvan nurkka ja lasi viiniä kuulosti paljon kivemmalta kuin joku meluisa baari!

Seuraavana aamuna herättyämme lähdimme kävelylle Ft. Lauderdalen rannalle ja Fitbitin mukaan tuli talsittua yhteensä reilu 8 kilometrin lenkki. Sää tuolla rannalla oli tosi tuulinen, eikä yhtään tuntunut siltä, että farkut ja pitkähihainen oli liikaa, vaikka asteita muka olikin reilu kaksikymmentä! Välillä meinasi ihan tulla kylmäkin ja pysähdyttiin teelle ja kahville johonkin rantakuppilaan. Hassua oli että kaikki turistit (mehän ei turisteja olla hehe) vetelivät rantakadulla kuitenkin pikku-kesähepeneissään.

Ei kannata mennä uimaan..!

Vähän heiluu puut tuulessa!


Kävelylenkin jälkeen oli aika "plöts" olo, mutta koska aikaa Floridassa oli hyvin rajallisesti, päätimme lähteä vielä hop on hop off-tyyliselle water taxi-ajelulle ympäri Ft. Lauderdalen vesistöjä. Me tosin pysyteltiin veneessä koko kierroksen ajan eikä noustu maihiin missään vaiheessa. Kierroksen aikana nähtiin julkkisten, ökyrikkaiden miljonäärien ("filthy rich millionaires") ja vain perus-miljonäärien lukaaleja, miljoonia maksavia jahteja ja veneitä, maailman suurin (ja Suomessa tehty!) risteilijä Oasis of the Seas, eksoottisia eläimiä ja mitähän vielä? Rahansa arvoinen veneretki siis! Tämän jälkeen oltiin kaikki aika väsähtäneitä, oltiinhan me vietetty koko päivä ulkona! Päätimme hakea Whole Foodsin buffetista takeout-boksilliset ruokaa ja katsella leffaa kotisohvalla.



Siellä se jättiristeilijä menee! Oli muuten iso!

Seuraavana aamuna mun täytyikin valitettavasti jo aamupalan jälkeen lähteä kentälle. Eevan lento lähti vasta illalla ja tytöt saivat jäädä vielä viettämään muutaman tunnin yhdessä ennen hänen lähtöään. Saavuin takaisin Houstoniin iltapäivällä ja sitten pian alkoihin jokasunnuntainen inhottava töihinpaluuahdistus :D Tällaisten kivojen viikonloppujen jälkeen töihinpaluu on jotenkin erityisen vastenmielistä!

Kiitos tytöille hyvästä seurasta ja Ikalle ja Mattille, että saatiin tulla kyläilemään!:)

torstai 18. helmikuuta 2016

Pako arjesta

Lennän tänä iltana Fort Lauderdaleen viettämään viikonloppua kaverini Ikan luo, joka muutti sinne viime vuonna täältä Houstonista miehensä työn perässä. Toinen kaveri, Eeva, on myös lähdössä matkaan, mutta tulee eri lennolla ja lähtee vieläpä eri kentältä. Itse halusin mielellään lennon tästä meidän lähikentältä Hobbylta, kun taas Eevalle Houstonin pääkenttä Bush oli kätevämpi.

Pakko sanoa, että mä sitten inhoan pakkaamista! Vaikkakaan näin lyhkäiselle matkalle ei toki paljoa tarvi, niin se tuntuu silti jotenkin ärsyttävältä ja vaivalloiselta keräillä tarvittavia tavaroita kasaan ja miettiä, mitä vaatteita pakkaisi mukaan, että pärjäisi mahdollisimman vähällä, muttei tarvisi joka päivä kuitenkaan samaa asua käyttää! Laukun purkaminen matkan jälkeen taas on helppoa: kunhan heittää vaatteet pyykkikoppaan ja pistää loput tavarat omille paikoilleen!:)

Tällä ressulla mennään näin kevein kantamuksin. Seuraava laukkukoko olisi tästä ollut ihan kunnon matkalaukku. Pitäisi kyllä hommata joku pikkuinen vetolaukku lyhyille reissuille.

Kaukana on ne ajat kun otin matkalaukun esille viikkoa ennen reissua ja aloin suunnitelmallisesti asetella sinne vaatteita yksi kerrallaan! Nykyään "paniikkipakkaan" poikkeuksetta vikana iltana ennen matkaa ja unohdan aina vähintään hammasharjan tai laturin:D (Nytkin tässä ruokatunnilla heittelin vikat tavarat kassiin!) Nuorempana matkalle lähteminen tuntuikin aina jotenkin huikean isolta jutulta ja mahanpohjassa oli perhosia vähintään pari päivää etukäteen. Muistan ikuisesti esim. ekan kerran vaihtoon lähtiessäni, kuinka en pystynyt koko lähtöpäivänä syömään mitään kun jännitti niin paljon! :D Saatika sitten nukkumaan lähtöä edeltävä yönä. Nykyään tuntuu, ettei näitä lähtöjä (oli sitten kyse ihan lyhyestä tai pidemmästäkin reissusta) oikeasti kerkeä paljon miettiä etukäteen ja lähtö tulee aina jotenkin yllättäen:D

Ei toki sillä, ettei reissuun lähteminen mukavaa olisi. Kyllä sitä sitten viimeistään lentokoneessa rentoutuu ja pääsee loma-modeen :) Tavallaan olisi kyllä kiva kun matkalle lähdössä olisi vieläkin samanlainen jännitys ja hohto kuin silloin nuorempana...

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

San Diego

Muuttosuunnitelmat eivät ole selkiytyneet vieläkään yhtään enempää. Se ei silti ole estänyt mua googlettelemasta San Diego-juttuja ja tekemästä suunnitelmia.

Uskon, että tulen viihtymään San Diegossa. Pidin sen pohjoisnaapurista, Los Angelesistakin, ja monet ovat sanoneet SD:n olevan kivempi, eikä yhtä laajalle levinnyt kuin LA. Kuvissa SD ainakin näyttää kauniilta ja viihtyisältä!







Tällaisia löytyy Googlen kuvahaulla San Diegosta :)

Se asia, mikä tulevassa asuinpaikassa kuitenkin huolestuttaa, on hintataso. Katselimme vähän kämppiä ihan vain hintatasoa silmällä pitäen ja näyttää siltä, että meidän on asuttava ei-yhtä-kivassa kämpässä kuin nyt ja kaiken lisäksi maksettava siitä vielä enemmän! (Musta meidän vuokra on nyt jo liikaa:D) Kyllähän se toki tiedettiin, että Kaliforniassa on kallista. Mutta silti se kirpaisee!

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Takapakkia

Meidän muuttosuunnitelmiin on tullut vähän mutkia. Tai pitäisi kai sanoa "mun muuttosuunnitelmiin". Mies saa lähteä ihan ajallaan. Homman nimi on nyt nimittäin se, että mun muuton ajankohta on hieman epäselvä eikä kukaan tiedä yhtäkkiä milloin täältä pääsen lähtemään. Ellen siis itse halua koko hommaa järjestää ja kustantaa. Ja mielelläänhän en sitä tekisi, kun itseni lisäksi pitäisi uuteen kotiin saada ... no koko omaisuus!

Alun perin homman piti olla selvä. Eric lähtee Chicagoon pariksi kuukaudeksi. Tämän jälkeen tulee nopeasti käväisemään kotona ja suuntaa sitten meidän uusille kotinurkille eteläiseen Kaliforniaan, jonne minä seuraan parin viikon jälkeen perästä. Muuttoyhtiön piti hoitaa meidän muutto ja kämpän piti meille hoitua uudesta kotikaupungista. Luultiin, että kaikki olisi helppoa ja meidän ei tarvitsisi huolehtia näistä muuttoon liittyvistä kiemuroista. Näin meille nimittäin oltiin kerrottu. Ja matkaahan tuonne uuteen kotipaikkaan täältä Houstonista on melkein 2500 kilometriä, eli tämä muutto ei todellakaan ole mikään pieni, tai halpa, juttu!

Lisäksi päänvaivaa aiheuttaa kämppä. Kämpän etsiminen tulee olemaan aika vaikeaa kun muuton tarkkaa ajankohtaa ei saada tietää kuin vasta ihan viime hetkellä. Nykyinenkin pitäisi tietää irtisanoa ajallaan.

Olen tähän asti vältellyt täällä kirjoittamasta näistä meidän suunnitelmista sen tarkemmin, mutta what the hell... Sopimus on siis kirjoitettu laivaston kanssa. Ensiksihän meille kerrottiin, että me voidaan hakea asuntoa laivaston tukikohdasta ja (huonekalujen ja muiden) muutto hoituu myös laivaston puolesta. Nyt ongelma näyttää olevan se, että kukaan ei ole varma onko mulla lupa (vielä) asua tuollaisessa tukikohdan kämpässä edes. Eric saa paperit, joista selviää mikä homman nimi on, vasta bootcampilla Michiganissa. Jolloin aikaa muuttoon ei ole siis enää kuin muutama hassu viikko tai jopa päivä. Alapa siinä sitten järjestämään asuntoa ja muuttoa maan toiselle puolelle. Mielelläni kun en kauhean paljon ylimääräistä täällä Houstonissa yksikseni odottelisi.

Meille kerrottiin, nyt kun sopimus on jo kirjoitettu, että yleensä puolisot eivät muutakaan miestensä perässä kun he lähtevät basic trainingiin (joka meidän tapauksessa on siis tuolla San Diegossa). Että mun pitäisi jäädä tänne Houstoniin yksin yli vuodeksi? Ei kiitos! Tokihan me saadaan siis itse järjestää minut tavaroineni ja kissoineni Kaliforniaan ja etsiä sieltä meille itse asunto, mutta en voi kuvitella tämän olevan kauhean halpaa. Rahallahan tuossa vaiheessa ei todellakaan nimittäin juhlita. Miehen tulot tulevat alokas-vaiheessa olemaan ihan naurettavan minimaaliset ja kaiken lisäksi musta tulee taas pakon sanelemana työtön ainakin joksikin aikaa!

Välillä tulee oikein mietittyä ja kirottua, että mihin sitä on taas tullut lupauduttua ja onko tässä yhtään mitään järkeä. Ruveta nyt ihan vapaaehtoisesti persaukiseksi! Tuon hetkellisen persaukisuuden olin hyväksynyt ja sitä varten on tässä säästettykin. Mutta että pitäisi vielä itse maksaa koko muutto tai vaihtoehtoisesti jäädä Houstoniin yli vuodeksi? Eihhh.... Tällä hetkellä tekisi mieli vaan haistattaa pitkät koko laivastolle ja San Diegolle! Kai sitä helpompiakin keinoja voisi ihminen keksiä päästääkseen muuttamaan uusiin paikkoihin kuin tämä!


Älkää ymmärtäkö väärin. Ensijärkytyksen ja sitä seuranneen "et todellakaan liity mihkään armeijaan"-itkun jälkeen tämä suunnitelma on tuntunut oikeastaan ihan hyvältä. Tähän asti ainakin. Ekan kerran meillä alettiin militarysta puhua jo joskus pari vuotta sitten. Ensiksi mietittiin Marineseja, sitten Armyä tai Navyä. Sitten koko suunnitelma jäikin taka-alalle miehen vuosi takaperin aloittaman uuden työn myötä. Työ ei kuitenkaan ole ollut ihan sitä, mitä hän olisi toivonut ja unelma militaryyn liittymisestä alkoi taas nostaa päätään. Tässä vaiheessa oli jo ihan selvää, että jos johonkin lähdetään niin se tulee olemaan Navy eli laivasto. Olihan heillä siellä tietty haara, josta tuo on koko ikänsä haaveillut. Siitä sitten pikku hiljaa askel kerrallaan alettiin sulattelemaan tätä suunnitelmaa ja kun minäkin annoin hyväksyntäni asialle niin ei muuta kuin prosessi käyntiin. Voin kertoa, että ei ole muuten ihan lyhyt ja helppo juttu ollut, eikä sitä noin vain militaryyn (tai Navyyn ainakaan) liitytä! Tai sekin kai toki vaikuttaa, mitä siellä Navyssä halajaa tehdä.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Köyhiä ritareita ja vadelmamuffinsseja

Tänä viikonloppuna innostuin taas pitkästä aikaa kokeilemaan terveellisempiä herkku-reseptejä. Lauantaina tein meille aamupalaksi köyhiä ritareita ja tänään sunnuntaina leivoin vadelmamuffinsseja. Etenkin köyhistä ritareista tuli musta ihan super herkullisia! En muista koska olisin viimeksi kyseistä herkkua edes syönyt. Varmaan joskus lapsena?

Leivät oli ihan tosi meheviä ja kosteita, vaikkei tämä ehkä kuvasta välity

Köyhät ritarit tein seuraavalla tavalla: sekoitin kulhossa (sokeroimatonta) luomu-vanilja-mantelimaitoa, munan ja kanelia. Uitin täysjyväpaahtoleivät tässä seoksessa ja paiston kookosöljyssä. Valmiiden ritareiden päälle viipaloin mansikoita ja kaadoin vaahterasiirappia (aitoa kunnon siirappia, ei mitään kemikaali-sörsseliä).


Vadelmamuffinssit valmistuivat seuraavanlaisesti: sekoitin kuivat aineet (2 kuppia täysjyväjauhoja, 4rkl leivinjauhetta, 2tl kanelia) keskenään erillisessä kulhossa ja kosteat aineet (1 kuppi sokeritonta omenasosetta, 40ml oliiviöljyä, 1 muna, 1,5dl (manteli)maitoa, 60g maustamatonta jogurttia, 2rkl vaahterasiirappia) keskenään omassaan. Sekoitin nämä kaksi seosta keskenään ja lisäsin joukkoon jäisiä vadelmia (n. 150g). Ja ei kun uuniin (180 astetta n. 25min).

Muffinsseihin oisin toivonut ehkä hieman enemmän makeutta. Ensi kerralla taidan laittaa vähän enemmän vaahterasiirappia ja käyttää vaniljan makuista mantelimaitoa, joka tällä kertaa oli päässyt loppumaan, eikä jääkaapista löytynyt kuin maustamatonta versiota.

Molemmat reseptit löysin ja muokkasin itselleni mieluisaksi Kayla Itsineksen blogista.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Minun green card-prosessi

Olen saanut paljon kysymyksiä ja yhteydenottoja green card-prosessista tämän blogin pienen historian aikana. Monia kiinnostaa mitä lomakkeita USCIS:lle täytyy lähettää tai mitä todisteita suhteen todellisuudesta vaaditaan jne. Ja mielellänihän toki auttelen kaikkia tuossa tilanteessa olevia kykyni mukaan. Ajattelin kuitenkin, että voisi olla järkevää koota pieni "infopaketti" tänne blogiin, koska ilmeisesti aika monet selailevat meidän USA:ssa asuvien suomalaisten blogeja vinkkien toivossa. Niinhän tein itsekin reilu parisen vuotta sitten :)

Mehän ei siis tosiaan haettu K1- tai K3-viisumia, joka taitaa olla yleisin tapa tulla tänne, jos siis puhutaan nyt näistä pariskuntatapauksista. Työviisumeista ja muistahan en tiedä yhtään mitään, kun ei sellaisista ole kokemusta. Me haettiin mun oleskelulupaa "Adjustment of Status"-prosessin kautta, koska olin kärsimätön odottelemaan Suomessa, enkä rehellisesti sanottuna tuossa vaiheessa tiennyt viisumiprosesseista yhtään mitään (en ollut edes kuullut koko Adjustment of Status-prosessista). Tuli tänne ja toivoin kaiken menevän parhain päin... :D Ja sitten vasta tosiaan täällä jo ollessa tutustuin tähän koko Adjustment of Status-prosessiin, joka osoittautui mun pelastajaksi!

Kaikki meni kuin menikin lopulta hyvin "pienen" panikoinnin ja dokumenttien kokoonhaalimisen jälkeen. Green card on nyt ollut taskussa jo yli puolitoista vuotta!


Eli mitä lomakkeita Adjustment of Status-prosessiin tarvitaan?

-G-325a (yksi sinulle, yksi puolisollesi)
-I-130
-I-131
-I-485
-I-693 (Lääkäri täyttää tämän. Lääkärintarkastuksen voi tehdä vain lääkäri, jolla on tähän lupa, eli mikä tahansa lekuri ei kelpaa. Hinnat myös vaihtelee paljon eri klinikoiden välillä, joten kannattaa soittaa useampaan paikkaan. Itse sain tarjouksia $200-600:n haarukalla!)
-I-765
-I-864

Lisäksi vaaditaan kaikenlaisia todisteita suhteen todellisuudesta ja amerikkalaisen puolisosi kyvystä elättää sinut.

Me lähetettiin mm. seuraavat paperit/todistuskappaleet/tarvittavat liitteet:

-molempien syntymätoditukset
-mun rikosrekisteriote
-passit kopioituina
-todiste laillisesta maahantulosta (i-94-form)
-miehen verotiedot + molempien pankkitilien saldot
-läjä valokuvia meistä pariskuntana & perheidemme kanssa
-vanhoja lentolippuja ja boarding passeja vierailuista toistemme luo
-kopiot yhteisestä vuokrasopimuksesta, pankkitileistä, vakuutuksista yms.

+ Tietysti shekit. Halpaahan tämä prosessi ei ole. Adjustment of Status-paketti kustansi $1490 (kaksi shekkiä: $420 ja $1070). Siihen lisäksi lääkärintarkastus (+mahdolliset rokotteet, jos ne eivät ole ajantasalla) ja muut kulut. Ericiltä ei esim. löytynyt syntymätodistusta mistään ja se piti tilata Kaliforniasta ja tuli maksamaan muistaakseni vähän päälle satasen. Lisäksi naimisiinmeno maksaa, jos sitä ei ole jo "hoidettu pois alta" etukäteen:D

Lisää aiheeseen löytyviä juttujahan tästä blogista löytyy tuolta viisumi-avainsanan alta jos kiinnostaa.

Tänä vuonna meillä on edessä mun ehdollisen kahden vuoden green cardin uusinta, joka on myös prosessi erikseen. Voin kirjoitella siitä erikseen sitten kun se on ohi:)

Muistattehan, että nämä on vain meidän kokemuksia ja että lomakkeet ynnä muut voi aina muuttua. Viimeisin ja luotettavin tieto löytyy USCIS:n nettisivuilta!

Jos joku huomasi mun listassa tai muissa tiedoissa puutteita niin vinkatkaa, niin voin lisäillä nämä tiedot jälkikäteen:)

torstai 4. helmikuuta 2016

Ärsyttävät amerikkalaiset

Kirjoittelin muutama kuukausi tanne muuton jalkeen listan asioista, jotka tassa maassa ottavat paahan. Luin nyt yli puolitoista vuotta myohemmin tuon listan lapi ja totesin, etta kylla aika samat asiat arsyttavat vielakin. Tosin nyt tahan maahan ja kulttuurin syvemman tutustumisen jalkeen on loytynyt ihan uusiakin asioita, jotka saa mun pulssin kohoamaan. Tassa muutama:

Viime aikoina ehka eniten mua kiukuttanut asia on, se etta kukaan ei saa hoidettua mitaan. Perusolettamuksena on aina, etta mikaan ei hoidu, ei ainakaan ekalla kerralla. Sain jokin aika sitten laakariltani lahetteen toiselle laakarille, jolle mun taytyi itse soittaa ja varata aika. Tuota lahetetta ei kuitenkaan loytynyt mistaan laakari 2:n vastaanotolla. Soitin takaisin ekalle laakarille ja kysyin olivatko varmasti faksanneet lahetteen. Kylla olivat. Soitin uudestaan laakari nro 2:lle. Lahetetta heilta ei loytynyt vielakaan. Lupasivat ottaa itse yhteytta laakari nro 1:n ja pyytaa faksaamaan lahetteen uudestaan. Ja taman jalkeen soittamaan mulle. Arvatkaa soittivatko? Eivat tietenkaan. Soitin itse peraan seuraavana paivana ja kysyin, etta saivatko he sen lahetteen. Eivat kuulemma saaneet. Soitin jalleen laakari nro 1:lle ja kysyin voisivatko he lahettaa faksin uudestaan. Kuulemma olivat lahettaneet jo kaksi kertaa. Kysyin oliko mun nimi varmasti kirjoitettu paperiin oikein. Oli oli. Laakari 2:n vastaanotolla sita ei kuitenkaan loydetty vielakaan. Tassa vaiheessa olin yrittanyt saada YHTA LAAKARIAIKAA varattua jo nelja paivaa! Olin hermostunut, mutta pysyin rauhallisena ja selitin tilanteen puhelimessa naiselle. Kiltti nainen suostui antamaan mulle laakariajan ilman lahetetta, mutta sanoi, etta mun taytyy sen jalkeen soittaa laakari nro 1:lle ja hommata se lahete, koska sita tarvitaan sitten siella tarkastuksessa. Ja tasta kaikestahan monin kerroin turhauttavampaa tekee se, etta aina kun taalla soittaa jonnekin toimistoon tmv. joutuu ensiksi “puhumaan” robotille. Kuuntelemaan ja valitsemaan eri vaihtoehtoja ennen kuin paasee lapi ja puhumaan oikean ihmisen kanssa. Muutenkaan puhelimessa asoiden hoitaminen ei todellakaan ole mun lempipuuhaa. Lisaksi tallaisia laakarivierailuja helpottaisi huomattavasti jonkinlainen yleistietokanta, josta potilaiden tiedot loytyy. Mutta eihan taalla mitaan sellaisia ole, kun kaikki klinikat sun muut ovat yksityisia tai ainakin ihan erillisia ketjujaan. Joka kerta mennessa uudelle laakarille saa tiedonsa kirjata/sanella heille uudestaan. Ja useimmitenhan tassa kay niin, etta mun nimi on Memmi Hokanson tai muuta vastaavaa. Samanlaista saatoa ollaan koettu mm. asuntotoimiston, elainlaakarin/apteekin, puhelinliittymien tarjoajan ja kuntosalin kanssa. En vaan ymmarra, miksi kaikki on taalla aina niin vaikeaa?

Toinen asia, mika mua on viime aikoina arsyttanyt hyvin paljon on amerikkalaisten suorasanaisuus. Suomalaiset ovat rehellisia ja suorasanaisia hyvalla tavalla. Amerikkalaiset ovat suorasanaisia tylylla ja arsyttavalla tavalla. Tullaan kommentoimaan pain naamaa, etta “mita sa oikeen syot, nayttaa/haisee pahalle ja oksettavalle ja allottavalle yak yak yak ja oksu”, “sun auto on vanha romu, hommaisit uuden”, “en pida kissoista, ne haisee/on ilkeita”. Kysyn vaan miksi? Ericin mielesta me suomalaiset ei ymmarreta leikkia ja otetaan jutut liian tosissaan, mika ehka voikin olla totta, mutta valilla, anteeksi nyt vaan, amerikkalaisetkin voisivat vaan pitaa suunsa kiinni. Ei kaikkea aina tarvi sanoa aaneen. Mita saavutat silla oikeasti kun alat kertomaan kissanomistajalle, kuinka vihaat kissoja?

Meidän rumat ja ilkeat kissat uuden raapima"puunsa" kimpussa

Kolmas asia, joka saa mun veren kiehumaan, on se kun lupaillaan asioita, mutta ei tarkoiteta niita. Esimerkkina: myyn tavaraa netissa. Ihmiset soittavat/laittavat tekstaria “Onko tuo auto/poyta/laukku viela myynnissa? Haluaisin tulla katsomaan sita.” Sitten sovitaan sopiva ajankohta ja et kuule tyypista enaa koskaan saatika nae hanta sovittuna aikana. Kaikista arsyttavinta on, jos olet tullut kotia varta vasten tata ostajaa varten tai suunnitellut menosi sen mukaan. Ja sitten tyyppi ei vaivaudu edes ilmoittamaan, ettei olekaan tulossa. Ihan oikeasti n. 99% “ostajista” on naita huijareita.

Valivali. Onneksi me suomalaiset ollaan taydellisia :D

tiistai 2. helmikuuta 2016

Lenkkeilyä, ruokaa ja hevostelua

Sunnuntaiaamuna Eric halusi lähteä lenkille ja päätin lähteä mukaan, koska olin edellisviikonloppuna ostanut outletista uudet Columbian kengät, jotka halusin "sisäänajaa". Varoitin kyllä Ericiä, että en ole juossut muutamaan kuukauteen, joten meno on sitten sen mukaista. Ei kuulemma haitannut (vaikkakin ilman mua tuo juoksisi varmaan tuplasti nopeampaa). Lenkki vedettiin siis suht kevyesti mun tahtiin, mutta ihan hyvä hiki saatiin siltikin pintaan. Ulkona oli myös tosi kostea ilma, mikä osaltaan auttoi asiaa.


Vanha kuva, mutta samat maisemat. Vaikkakaan tähän vuodenaikaan ei ollut näin vihreää.

Ostamani kengät oli mallia "hiking", mutta hyvin passasivat näköjään hölkkäilyynkin, vaikken siihen tarkoitukseen niitä ostanutkaan.

Lenkin jälkeen katsottiin yksi jakso uutta Bacheloria, johon onnistuttiin koukuttautumaan edellisiltana kun "vahingossa" erehdyttiin katsomaan pätkä sitä. Amerikkalaiset (naiset) osaa kyllä olla niin viihdyttäviä. Tällaista ohjelmaa katsoessa ei kyllä yhtään ihmetytä, jos muualla luullaan kaikkien amerikkalaisten olevan tyhmiä:D Joka tapauksessa ihan huippua "aivot narikkaan"-viihdettä. Oon joskus sarjan alkaessa katsonut ehkä yhden tuotantokauden, jonka jälkeen sarja on jäänyt multa ihan unholaan.

Bachelorin jälkeen lähdettiin käymään Midtownissa yhdessä ravintolassa, johon meillä on ollut lahjakortti varmaan puoli vuotta. Kortti on jäänyt käyttämättä, kun paikkaan ajelee meiltä puolisen tuntia, eikä sinne päin muuten oikein ole ollut asiaa. Kortissa oli sellainen ehto, että ruokaa täytyy ostaa $50:llä saadakseen $25 alennusta. Ravintola oli varsin halpa, pääruokien hinnat liikkui siinä $10-13 paikkeilla, joten meillä oli pieni probleema tuon $50:n täyteen saamisessa. Päädyttiin tilaamaan yhteensä neljä alkupalaa pääruokien lisäksi. Ja annosten koothan oli tietty Amerikan luokkaa, joten doggy bagit (ja mahat) täynnä lähdettiin kotia. Syötiin ruokaa vielä illalliseksi samana päivänä ja silti sitä jäi vielä seuraavalle päivälle lounaaksi. Ihan hyvä diili siis tuo oli kyllä! Ruoka ei edes ollut kaikkein epäterveellisimmästä päästä, koska ravintola oli välimerellinen. Itse tilasin pääruoaksi lohta riisin kera. Nam!

Lounaan jälkeen ajeltiin kotia ja sulateltiin ruokaa sohvalla koomaten ja katsoen toinen jakso Bacheloria! Olin luvannut mennä iltapäivällä rescue tallille auttelemaan ja sain suostuteltua Ericinkin mukaan. Yllätyksenä tuli, että tallilla tarvittiin tällä kertaa maalausapua. Ois ollut ihan kiva, kun olisin tiennyt tän etukäteen, niin oisin pukeutunut vähän toisin:D Onneksi en kuitenkaan mitään katastrofaalista vahinkoa saanut aikaan ja ratsastuskengistäkin maalipilkut sai ihmeen hyvin harjattua irti!

Tältä näytti maalauskäsi urakan jälkeen! Maalasin eka (ratsastus)hanskat kädessä, mutta roiskeiden lisääntyessä päätin luopua niistä.
Hieno tallin seinä (jota ei kylläkään maalattu tällä kertaa).


Jack ja Sugar. Molemmat jo 30+ vee

Tallin uusi asukki Simon, jonka tehtävänä on pitää hiiret ja muut tuholaiset kurissa
Kiusankappale Chester jahtaa kaveriaan

Koko viikonlopun oli oikein kiva ilma, kuten kuvista ja Ericin asustuksesta voi päätellä!


Nelikuukautinen Oreo-vauva, jonka äidiltä ei tullut maitoa, minkä vuosi vauveli päätyi tänne "sijaishoitoon" Louisianasta. Kunnes uusi koti siis löytyy. 30-vuotias Sugar-mamma on jo adoptoinut Oreon omakseen ja hermostui kovin jos muut hepot yrittivät lähestyä sitä :D
Ihana yksivuotias Sinatra-poni, joka pelastettiin viime hetkellä "kill penistä", jossa se oli odottamassa teurastusta. Sillä oli virusperäinen tulehdus eikä kukaan halunnut käyttää rahaa sen hoitoon. Nyt lääkitty ja tervehtynyt poni asustelee täällä rescue tallilla "varsakoulutuksessa" ja odottamassa uuden kodin löytymistä. Valitettavasti kaikki ponit eivät ole yhtä onnekkaita kuin Sinatra.

Oliver ja Simon kilpailee mun rapsutuksista!

Mua niin harmittaa, että tämä paikka on niin kaukana. Yhteensä ajelua tulee 100km edestakaisin kun sinne lähtee. Siksi en ollut joulun jälkeen päässyt käymään kuin vasta nyt. Mutta parempi edes tälleen harvoin kuin ei koskaan. Tuolla käynnistä tulee nimittäin tosi hyvä mieli, vaikka lähteminen onkin aina vähän vaivalloista.